Jouluviha

Ensin vihasta 

Vuosi 2025 lähestyy loppuaan, tai oikeastaan se loppui jo talvipäivänseisaukseen, ja olen viime viikkojen aikana tehnyt tiliä itselleni kuluneen vuoden tapahtumista ja kasvusta ihmisenä. Tämän vuoden teema itselläni on ehdottomasti ollut viha, vihan tunne. Ja jos ympäröivää hullun myllyä tarkastelee, niin taitaa ollut olla kollektiivisesti koko maailmankaikkeudessa pinnalla ollut asia, joka on tullut kohdattavaksi ja parannettavaksi tänä vuonna. Vihan tunne on aika ajoin noussut niin voimakkaana pintaan, että oma ymmärrys tunnetta kohtaan on ollut pakko ottaa tarkempaan tarkasteluun.

Sanotaan, että me ihmiset koemme tunteita kahdesta päätunteesta (primary), pelosta ja rakkaudesta käsin. Joten tuntemani viha, on toissijainen (secondary) tunne, joka kumpuaa pelosta. Olen joutunut tarkastelemaan pelkoa itsessäni, taas vaihteeksi, astetta syvemmästä tietoisuudesta käsin.

Mutta sitä ennen on pitänyt sallia itselle vihan tunne. Se nimittäin on tällaiselle kiltille, miellyttämisen haluiselle, "kaikki aina hyvin" ihmiselle kovin vaikeaa. Viha on yksi niistä tunteista, joita harva kovin mielellään tuntee. Olen monta kertaa joutunut, tai oikeastaan saanut, pysähtyä tunteen kanssa tämän vuoden aikana. Uskaltanut vihdoin ja viimein antaa sen nousta pintaan, tulla näkyväksi. Viha on pelottava tunne. Se on niin voimakas, että sen hallitseminen on vaikeaa. Jos sen antaa ryöpsähtää valloilleen sellaisenaan, se voi olla hyvinkin tuhoisa. Sen hallinta on tärkeää sen tuntemisessa ja käsittelyssä. Koen, että tuntemani viha on vähän kuin räjähdysmäinen, nopeasti loppuun palava tuli. Se leimahtaa äkisti tuhoisiin liekkeihin, polttaa mennessään ihan kaiken, palaa silmänräpäyksessä loppuun, mutta on siihen mennessä kerennyt tehdä enemmän tuhoa kuin mikään muu asia maailmassa. Ymmärrän, että sen voimakkuuden vuoksi, en ole aikaisemmin uskaltanut sitä kohdata ja tuntea. Olen pelännyt miten käy, jos annan sen päästä valloilleen. Mitä tapahtuu, jos toimin vihan tunteesta käsin? Sieltä käsin tulee haavoitettua kaikkia lähellä olevia, itsensä mukaan lukien.

Mutta on ollut vapauttavaa, puhdistavaa ja hyvin opettavaista olla vihan tunteen kanssa. Se on puhdistanut tukahdutettuja ja syvään haudattuja asioita. Se on tehnyt juuri sen mitä olen pelännyt. Ainoastaan sillä erolla, että olen ollut valmis tuntemaan tuota tunnetta, ja antaa sen tulla itselleni näkyväksi. Ehkäpä jopa tuiki tärkeäksi tulevaisuuden työvälineeksi. Kun olen saanut olla vihani kanssa, minun ei ole tarvinnut miellyttää ketään, ei edes itseäni. Minun ei ole tarvinnut miettiä, miten ympäristöni käy, kun olen luonut turvallisen suojakehän, missä viha on saanut rauhassa roihuta. Ja voi että miten se onkaan roihunnut! Olen antanut sen polttaa kaiken menneen, kaikki uudelleen auki revityt haavat, kaikki kokemukset, kaikki tunteet. Ja kun vihan tuli on aikansa riehunut, olen katsonut tuhkaista maisemaa, kuin kaskettua kytevää metsää, ja siunannut tuhkan. Sillä tuhkasta nousee uusi, se ravitsee maaperän. Maaperän, josta saa kasvaa jotain sellaista, mitä ei vielä tässä inkarnaatiossa ole ollut olemassa.

Olen päässyt jossain määrin käsiksi vihan taustalla olevaan pelkoon. Ehkä suurin pelko on liittynyt itseen, itsensä tuntemiseen ja hyväksymiseen. En ole uskaltanut elää tätä elämää omasta voimasta käsin, itseäni kuunnellen, vaan olen toiminut kuten suurin osa meistä ihmisistä toimii. Niin kuin pitääkin. Olen pikkuhiljaa rikkonut itseltäni noita normeja, mihin olen asettunut joskus lapsuusajan jälkeen. Olen ymmärtänyt, hyväksynyt, antanut anteeksi.

Olen kuitenkin pelännyt ottaa uusia askeleita, sillä tuntematon ja uusi pelottaa aina. Se on täysin luonnollista, dna:han kirjoitettua. Mutta tämä vuosi on tullut siihen pisteeseen, että mennyt on jäänyt taakse ja uudella tiellä kuljetaan jo haparoivin askelin. Polun pää on vielä näkymättömissä, mutta edessäpäin häämöttää kuitenkin valoa. Valo, jota kohden on kuljettava. Että voi päästää lopullisesti menneestä irti. Levittää kaikki tuhkat kulkiessaan ympärilleen ja antaa sen ravita köyhää maata.

Olen kohdannut ehkä suurimmat traumani tämän vuoden aikana, ja viimein ymmärtänyt minkälaisista kokemuksista ja hetkistä ne ovat syntyneet, ja mitä ne ovat elämässäni saaneet aikaan. Kaikki vuosia sitten tekemäni oivallukset, ovat saaneet syvemmän ymmärryksen, kun olen päässyt kiinni juurisyihin. Oivallusten ja ymmärrysten myötä voin sanoa, että se ihminen, joka tämän vuoden 2025 aloitti, on kuollut. Sitä ei enää ole olemassa, kuin fyysisessä näkyvässä kehossa ja solutasolla. Henkinen ihminen on täysin eri. Ja taas vaihteeksi, olen matkani alussa. Kuten aina, kaikki suuret oivallukset palauttaa lähtöpisteeseen, alkuun. Mutta joka kerta matkan alkaessa alusta, olen kauempana siitä mistä tämä kaikki on alkanut, ja lähempänä todellista itseäni. Ja tämä matka ei onneksi pääty koskaan, ei edes kehon ja mielen kuolemaan. Se vain syvenee, muuttaa muotoaan, ja omalla kohdallani ehkä kaikkein eniten toivon sen myös rauhoittuvan. Ei ole nimittäin aina helppoa elää tällaisessa tunnemaailmassa, kun tuntee niin syvästi, ettei pysty sitä itsekään ymmärtämään, ja kokee niin voimakkaasti kaiken. Ihan kaiken!

Jouluviha

Ja tästä päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, jouluun. Tuohon ihanaan, rakastettuun kärsimysjuhlaan. Sillä sitähän se monelle on, kärsimystä. Vuoden odotetuin juhla, joka nostaa pintaan kaikki epäkohdat ja vääryydet. Tämä seuraava teksti on analyysi omasta jouluvihastani, joka on kasvanut vuosi vuodelta ja tänä vuonna saavuttanut huippunsa.

Tämä teksti on kirjoitettu tämänhetkisestä tietoisuudesta käsin, niillä tiedoilla mitä minulla on ja mitä olen tekstiäni varten löytänyt. Ikuiselle muutokselle kiitos, tämäkin näkemykseni mitä todennäköisimmin muuttuu ajan saatossa, ja saa toivottavasti ainakin syvyyttä ja lisää kriittistä tarkastelua kestävää tietoa.

Varoitus: triggerivaara! Käytän tekstissäni paljon viittauksia internetistä löytyneeseen tietoon, jopa AI-yhteenvetoihin. Ota siis kaikki suolarakeen kanssa äläkä usko mitään. Ota asioista selvää itse, muodosta itse oma näkemyksesi, äläkä usko mitään, mitä joku toinen sinulle syöttää! Tämä teksti ei ole tutkittua, tieteellistä tietoa, vaan eri tietolähteistä, tarinoista, uskomuksista, näkökulmista, ajatuksista, ideoista, ja vihasta, yhteen koottu pohdinta. Se saattaa sisältää epäjohdonmukaisuuksia ja jopa historian näkökulmasta väärää tietoa. Mutta vastuu on lukijalla.

Vuosi vuodelta joulun vietto on ahdistanut minua entistä enemmän, ja jouluperinteet ovat menettäneet merkitystään. Tänä jouluna päätin kuitenkin selvittää mikä joulussa oikein ahdistaa, ja miksi lapsuudesta perityt joulun perinteet eivät enää resonoi. Siitä syntyi tätä nälkävuottakin pidempi teksti. Kiitos, kun luet ja onnittelut jo etukäteen, mikäli selviät loppuun asti!

Asian syvempää tarkastelua varten minulla on kaksi kysymystä, jotka johdattelevat lukijaa eteenpäin: Olemmeko todella suomalaisina, pohjolan heimoina, unohtaneet oman historiamme, kulttuurimme ja perintömme? Ja miten on mahdollista, että sen lisäksi että olemme alistuneet Ruotsin- ja Venäjän vallan alle, olemme alistuneet myös meille muualta tulleen uskomusjärjestelmä, kristinuskon vallan alle?

Ennen kuin pääsen käsiksi jouluun, on syytä tehdä taustakartoitusta ja selvittää muutamia olennaisia käsitteitä. Ensinnäkin mitä on suomalaisuus, uskomusjärjestelmä ja kristinuskon valta.

Suomalaisuus käsitteenä on niin laaja, että sitä tulee tarkastella maantieteellisesti ja kansallisesti. Mutta toisaalta onko tarkastelulle edes tarvetta, sillä tutkijat eivät ole selvittäneet suomi-sanan etymologiaa. Onko suomi vain hatusta temmattu, keksitty sana, jonka alle on niputettu pohjolassa elävät heimot? Yleisimpien teorioiden mukaan suomi on lainasana balttialaisten kielien maata, aluetta ja seutua kuvaavasta zeme-sanasta. Toisen teorian mukaan Suomi ja Sápmi (Saamenmaa) polveutuvat yhteisestä kantamuodosta sämä, joka viittaa sekä saamelaisiin, että suomalaisiin. Eli kun vedetään mutkat suoriksi, niin Suomi on Baltiaa ja Saamenmaata.

Maantieteellisestihän alue kuuluu Pohjois-Eurooppaan, johon kuuluvat myös muut Pohjolan maat, eli Pohjoismaat Islanti, Norja, Tanska ja Ruotsi. Pohjois-Eurooppaan kuuluvat myös Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua. Joskus myös Iso-Britannia ja Irlanti liitetään Pohjois-Eurooppaan, mutta tutumpaa meille on Pohjoismaat ja Baltian maat. Pohjois-Euroopan maita yhdistää lähinnä maantiede, luonto ja ilmasto, kulttuuri ja historia. Muinaiselle Pohjolalle Itämeri Suomenlahtineen taisi olla tärkein maa-alueita yhdistävä tekijä. Ennen nykyisten valtioiden rajoja, alueella asui heimoja. Eri kulttuuriperinnön omaavia kansoja. Suomen varhaishistorian katsotaan alkaneen 1100–1200-luvulla, sillä ensimmäiset kirjalliset lähteet ovat noilta ajoilta. Ennen Rautakautta (noin 300–500 eaa–1300 eaa) alueella elävistä ihmisistä ei ole kirjallista tietoa ja suullinen perimätietokin on aikojen saatossa hukkunut, unohtunut ja vähintäänkin muuttunut alkuperäisestä. Joka tapauksessa on tiedossa, että edellisen jääkauden jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten ihmiset aloittivat muuttoliikkeen myös Pohjolaan. "Suomalaisten" historiasta, kulttuurista, elämästä, tavoista ja kielestä ei siis ole olemassa tarkkaa tietoa, eli noin 10 000 vuotta meidän historiastamme on todella hämärän peitossa. Toki löydettyä tietoakin on, lähinnä arkeologisia löytöjä, mutta kukaan ei todella voi kertoa minkälaista elämää Pohjolassa elettiin ennen kirjallisten tietojen ilmenemistä.

Mutta löytöjen perusteella on voitu tehdä päätelmiä siitä minkälainen Suomi oli Rautakaudella. Metsästys, kalastus ja keräily olivat tärkeimpiä elinkeinoja, ja maanviljely alkoi vakiintua. Elämä oli vahvasti sidoksissa luontoon, sitä palvottiin, sille uhrattiin, sitä kunnioitettiin ja pelättiin. Suomalaiset uskoivat luonnonhenkiin, monijumalaisuuteen, vainajien palvontaan ja shamaanin tietäjätaitoihin. Noihin aikoihin kiviröykkiöiden alle, kuoppiin, pyhiin paikkoihin hautaaminen syrjäytti polttohautauksen.

Kristinuskon arvellaan tulleen Suomeen noin 1000-luvulla. Varsinais-Suomi sai ensimmäisenä osansa tästä tyranniasta, muu villi maa pikkuhiljaa. Tämä uusi uskomusjärjestelmä syrjäytti luontokansan monijumalisuuden ja korvasi sen monoteismillä. Uskomusjärjestelmä pystytti omat rakennelmansa muinaisten pyhien paikkojen, hiisilehtojen läheisyyteen tai jopa päälle. Tämä uskomusjärjestelmä sulki ihmiset Jumalansa kanssa neljän seinän sisään, katon alle. Pois luonnosta, pois luontoyhteydestä, pois monijumaluudesta. Tämä uskomusjärjestelmä ohjasi ihmistä pelolla rankaisten niitä, jotka eivät toimineet kuten uskomusjärjestelmän opit sanoivat. Tämä uskomusjärjestelmä katkaisi luontoihmisten yhteyden luontoon ja omaan itseensä. Tietäjät ja parantajat leimattiin uuden uskomusjärjestelmän mukaan Jumalan vastaiseksi, koska voima tuli luonnosta ja heistä itsestään, heidän kauttaan. Ei papiston, kirjanoppineiden, kuten uudessa uskomusjärjestelmässä haluttiin toimia. Valta annettiin, tai oikeastaan valta otettiin luontokansalta itseltään, ja annettiin papiston käsiin. Muualta tänne peräpohjolaan tulleen uskomusjärjestelmän käsiin. Ihmisen yksilöllinen, yksityinen, henkilökohtainen valta ja usko alistettiin kattojärjestön alle. Kristinusko valtasi heimojen itsenäisyyden. Se alisti pelolla ja rangaistuksella. Pakotti ihmiset astumaan muottiin. Koska jos et astunut, pääsit hengestäsi. Sillä tämän maailman laajimmille levinneen uskomusjärjestelmän nimissä on tapettu ihmisiä enemmän kuin minkään muun tekosyyn varjolla. Ja tapetaan edelleen. Valta, tuo ihmistä niin kiehtova asia, joka on suistanut maailman menon pois raiteiltaan jo tuhansia vuosia sitten. Valta toisen ylitse. Herää kysymys, miten kristityt voivat puhtain sydäminen palvoa Jumalaansa ja Jeesusta, kun sen nimissä on tehty niin paljon vääryyttä? Miten mikään Jumala voi hyväksyä toisen ihmisen, tai lajin, vahingoittamisen? Miten mikään Jumala voi sanoa, että vain häneen uskovat saavat pelastuksen? Mielestäni tässä on ehkä ihmiskunnan suurin kusetus: saada ihmiset uskomaan johonkin itsensä ulkopuolella olevaan, jotta heitä voidaan käyttää häikäilemättömästi pelinappuloina.

Mutta takaisin jouluun, tuohon ihanaan, rakastettuun kärsimysjuhlaan. Jeesus-Kristuksen syntymäjuhlaan. Kristityille tärkeään juhlaan. Suomalaisille niin tärkeään juhlaan. Niin tärkeään, että siitä on tullut osa meidän kansanperinnettämme parisen sataa vuotta sitten. Niin, vasta parisataa vuotta sitten 1800-luvulla. Vaikka kristitty joulu levisi meille Pohjolaan jo 1600–1700-luvuilla, se vakiinnutti perinteensä vasta 1800-luvulla ruotsalaisten säätyläisten myötä. Koska täällä Pohjolassa on asuttu likimain 10 000 vuotta, niin herää kysymys, mitä täällä touhuttiin ennen tuon uskomusjärjestelmän, kristinuskon saapumista? Mitä ihmettä pohjoisen kansan heimot juhlivat ennen Jeesuksen syntymää? Ja miten ihmeessä tuhansien kilometrien päässä syntyneen jantterin synttärit ovat syrjäyttänyt tyystin muinaissuomalaisten heimojen ikivanhat perinteet? Miten ihmeessä meistä suomalaisista tuli kristinuskon orjia?

Joko ymmärrät miksi tässä tekstissä oli triggerivaroitus alussa. Koska tekstin on tarkoitus shokeerata, aiheuttaa voimakkaita tunteita, kyseenalaistaa, herättää ajatuksia, auttaa näkemään asioita eri valossa, tuoda esiin uskomusjärjestelmien haitallisuus. Ja kun omilta uskomuksilta vedetään matto jalkojen alta, voi olo olla hetkittäin hutera tai vähintäänkin epämiellyttävä.

Mutta vielä joulusta ja jouluvihasta. Tiesithän joulu-sanan etymologiasta? Joulu on lainattu Suomen kieleen ilmeisesti jo Rautakaudella (noin 300–500 eaa–1300 eaa). Kristinusko levittäytyi alueelle kuin rutto vasta noin 1000-luvulla, eli joulua on vietetty jo ennen Jeesusta. Joulu tulee muinaisgermaanisten kielien keskitalven pakanallista juhlaa tarkoittavasta Yule tai Jól -sanasta. Kirjoitetaanpa se vielä kerran, eli KESKITALVEN PAKANALLISTA JUHLAA tarkoittavasta sanasta. Kritisoin tässä kohtaa pakana-sanaa, sillä siinä on erittäin negatiivinen klangi. Sen ovat keksineet kristityt, tai ehkä tarkemmin katoliset kristityt, osoittaakseen sormella niitä ihmisiä ja kansoja, jotka eivät taipuneet sen vallan alle. Joten en käytä pakana-sanaa tästä eteenpäin, vaan käytän luontouskovaa sen sijaan. Joulu on sukua myös juhla-sanalle, ja sanan alkuperäinen merkitys liittyy pyörimiseen ja keskitalven juhlaan. Eli ennen kristinuskoa ja Jeesusta, meillä, kuten monilla muilla alueilla asuvat heimot, juhlittiin keskitalvea, talvipäivänseisausta. Luonnon syklien mukaisesti elävät, luontouskovat ihmiset juhlivat vuoden tärkeimpiä ajanpyörän hetkiä kevät- ja syyspäivän tasausta, sekä kesä- ja talvipäivän seisausta. Erään näkemyksen mukaan kristityt juhlat on sijoitettu lähelle näitä pääjuhlia, sillä luontouskovuutta oli vaikea karsia ihmisistä pois. Käännytystyö oli helpompaa, kun pääsiäinen oli lähellä kevätpäiväntasausta ja juhannus, Johannes kastajan juhla, lähellä kesäpäivänseisausta. Ja talvipäivänseisauksen läheisyyteen tuotu joulu toi Jeesuksen syntymäjuhlan lähemmäksi "pakanallista", syntistä kansaa. Joulukuu oli ennen talvikuu. Talvikuu muutettiin joulukuuksi joskus 1600–1700-luvulla, kun kristinuskon jouluperinteet alkoivat levitä Suomessa. Jeesuksen tarkkaa syntymää ei tiedetä. Erään näkemyksen mukaan Jeesus olisi syntynyt lokakuussa, toisen näkemyksen mukaan vasta helmikuussa. Kristinusko sijoitti Jeesuksen syntymän talvipäivänseisauksen aikoihin. Se siis valtasi, otti haltuun, syrjäytti suomalaisen uskomusjärjestelmän suurimman ja tärkeimmän juhla.

Joko ymmärrät mistä jouluvihassani on kyse? Tämä valon ja elämän juhla, joka juhlisti vuoden pimeintä aikaa ja auringon paluuta, on sulautettu toisaalta tuotuun uskomusjärjestelmään. Ennen kristittyjä meidän jouluperinteemme tuli lähinnä ruotsalaisilta, olimmehan Ruotsin vallan alla noin 600 vuotta. Mutta ennen niitäkin perinteitä, nuuttipukkia, himmeleitä ja olkipukkeja, meillä vietettiin talvipäivänseisauksen juhlaa. Kaikki muinaiset auringonpaluun juhlaan liittyvät asiat on saatu kuulostamaan siltä, kuin ne olisivat kristinuskon myötä tulleita peruja ja siihen liittyviä. Mutta kansa on sokea, ja tyhmä, sillä tavat ja perinteet ovat olleet olemassa ennen ruotsalaisia perinteitä ja kristinuskon tuloa.

Muinaisille luontouskoville joulunajassa oli kyse tulevaisuuden menestyksen varmistamisesta. Erilaisin taioin ja uhrimenoin lepyteltiin henkiä, haltioita ja vainajia siivoamalla koti ja valmistamalla ruokaa. Havuja ja kynttilöitä käytettiin kodin koristelussa, koska valo ja vihreys karkottaa pimeyden ja pahat henget. Ja lahjoja annettiin meillä jo ennen itämaan tietäjien lahoja. Tontut saivat oman osansa, jotta koti ja pihapiiri saisi heiltä suojelusta tulevaisuudessakin. Elit sitten minkälaista elämää tahansa, niin omia perinteitä, tapoja ja uskomuksia on hyvä kyseenalaistaa välillä. Pysähtyä tutkimaan, ovatko ne todella omiasi, itsestäsi kumpuavia asioita, vai kenties opittuja asioita. Eikä siinä mitään, opitutkin asiat voivat olla hyviä, mutta kaikki opitut mallit eivät aina palvele sinua parhaalla mahdollisimmalla tavalla.

Jos mietitään nykyisiä jouluperinteitä niin herää kysymys, miten ja ennen kaikkea miksi, ne ovat meille vakiintuneet. Sillä niissä ei ole jäljellä juurikaan alkuperäisiä talvipäivänseisauksen perinteitä, ei mitään suomalaista. Jopa ruotsalaiset olkipukit ja himmelit ovat syrjäytetty kaupallisen, kimaltelevan joulun myötä. Oletko koskaan edes miettinyt, mistä kaikkialta omat jouluperinteesi tulevat? Tiesitkö, että piparkakut ovat lähtöisin Egyptistä? Glögi taasen tulee Euroopan maustetusta, lämmitetystä hehkuviinistä, josta Saksan glühwein taitaa olla meille tutuin. Joulutortut ovat lähtöisin Englannista. Ja ei tarvitse nero olla ymmärtääkseen riisipuuronkin olevan tuontikamaa. Sitä ennen meillä syötiin ruis- ja ohrapuuroa. Suklaa on kotoisin Meksikosta ja joulukuusi Saksasta. Joulukinkkukin tuli ruotsalaisten myötä meille vasta 1900-luvun alkupuolella. Ehkä ainoa todella vanha suomalainen jouluperinne ovat tontut. Sillä niihin uskottiin jo muinaisina aikoina. Mutta eikö ole outoa, että kristittyjen kirkko ei tunnusta tonttuja, eikä siellä saa niistä laulaa, mutta luontouskovien kirkossa, metsässä, saa laulaa tontuista ja Jeesuksesta? Kristityt jouluperinteet ovat mukautuneet muualta tulleisiin "suomalaisiin" jouluperinteisiin, mutta kristityt jouluperinteet eivät hyväksy alkuperäiskansan omia perinteitä. Niin avosydäminen, hyväksyvä ja avarakatseinen on tuo muualta tullut uskomusjärjestelmä. Ja entäpä sitten joulupukki. Tiesitkös sitä, että joulupukin punavalkoinen väritys tulee punakärpässienestä? Kun internetiin tekee haun joulupukin alkuperästä, saa selityksen, että se on saanut alkunsa 300-luvun Turkin alueelta. Mutta internetin tietolähteet eivät halua kertoa sen toisenlaista alkuperää, sillä se poikkeaa kristitystä näkemyksestä. Eräiden muinaiskulttuureiden tutkijoiden mukaan shamaanit olivat joulupukkia edeltäviä hahmoja. Shamaanit ajoivat poroilla ja reellä talvipäivänseisauksen aikaan tuoden talviasumuksissaan asuville alkuperäiskansojen perheille, saamelaisille, mukanaan lahjoja. Lahjat olivat punakärpässieniä. Niistä valmistettiin lääkevoiteita ja hauteita kipuihin ja kolotuksiin, ja tietäjät tekivät niiden avulla matkoja henkimaailmaan kysymään neuvoja. Erään kirjalähteen mukaan shamaani nautti punakärpässienijuomaa, lähti henkimatkalle kodan savuaukon kautta ja toi tullessaan viestejä hengiltä ja tuonpuoleisesta kodan ja kylän asukkaille. Tästä syystä joulupukki tulee savupiipusta ja tuo lahjoja koteihin. Mutta ei tästä näkemyksestä löydä kovin helposti tietoa. Se on haluttu syystä tai toisesta sivuuttaa. Kristinusko varasti joulupukin, koska onhan punakärpässientä nauttiva shamaani aika pelottava asia Pyhään Nikolaukseen, lasten auttajaan ja hyväntekijään verrattuna.

Koen, että Pohjolan kansa on unohtanut omat juurensa, oman historiansa, alkuperäiset tapansa, uskomuksensa, ja ennen kaikkea yhteyden luontoon. Onko ihme, että maailma on mikä on, kun luonnonhenkien olemassaolo on pyritty piilottamaan, kitkemään, unohtamaan, syrjäyttämään. Luonnonjumalille uhraamista ja niiden lepyttelyä harjoittavat enää vähemmistöt, alkuperäiskansat. Ihmisen vieraantuminen luonnosta, ja itsestään, on suurimpia syntejä mitä maa päällään kantaa.

Jouluvihatekstini loppupäätelmä on, että meille pohjolan heimoina on käynyt samalla tavalla kuten muillekin alkuperäiskansoille. Meidät kolonialisoitiin. Sekä Ruotsin toimesta, että kristinuskon. Meille muualta tullut monoteistinen uskonto syrjäytti polyteistisen pohjolan kansan uskomusjärjestelmän. Meidän monet haltiat, rakennusten, paikkojen, asioiden suojelijat syrjäytettiin ja tilalle laitettiin kirjaimellisesti laatikko ja sen ylimmälle kurkihirrelle joku korkeampi voima. Korkeampi voima, joka on varmasti alkujansa lähtöisin jostain korkeimmasta, ja on jotain mitä ihminen ei pysty ymmärtämään eikä selittämään loogisella mielellään. Voima, jota me kaikki etsimme. Valitettavan usein itsemme ulkopuolelta. Ja se taitaa olla se suurin syy, miksi kristinuskon ympärille syntyi kultti. Uskomusjärjestelmä, jossa ihmisen tekojen oikeellisuuden määrittelee joku toinen. Joku toinen ihminen, yleensä korkeammassa asemassa oleva henkilö, joka sanoo mitä saa tehdä ja mitä ei, ja minkälaisin rangaistuksin ihminen valjastetaan tässä elämässä ja minkälaisia katumusharjoituksia pitää tehdä, jotta saisi Jumalan anteeksiannon. Mutta eikö tässä ole suuri ristiriita? Jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen, joten eikö Jumalakin ole inhimillinen, erehtyväinen? Ja Jumalan valtakunta on meissä itsessämme. Taivas ja helvetti ovat maanpäällinen elämämme, se minkälaiseksi itse itsellemme sen teemme. Jumala antaa anteeksi kaikki teot. Jumala ei hylkää pahintakaan väärintekijää, jos tekijä vain katuu tekojansa ja antaa syntinsä Jumalan sovitettavaksi. Minulle tässä on suuri ristiriita. Siinä, että Jumalasta tehdään niin kovin jumalallinen eikä hyväksytä sen inhimillisyyttä. Aivan kuin Jumala olisi keksitty siitä syystä, kun tiettyjä ihmisryhmiä ei voinut hallita. Kontrolloida. Keksittiin korkeamman voiman varjolla, joku meitä korkeampi taho, minkä varjolla voitiin toteuttaa ihmisyyden ruminta ja karuinta puolta. Ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että maailmassa kaikista eniten ihmisiä on kuollut uskontojen takia. Uskonnon varjolla on tehty niin paljon pahuutta, sortoa ja vääryyttä lajitoverille, että sitä ei edes pysty järjellä ymmärtämään. Tämä ei toki koske pelkästään kristinuskoa, vaan pätee varmaan kaikkiin moderneihin uskontoihin, kuten islam, juutalaisuus, katolisuus ja niiden eri ilmenemismuodot. Jopa idän polyteistisissä uskonnoissa on ilmennyt samankaltaista aseman ja arvon väärinkäyttöä, kanssaihmisten hyvinvoinnin kustannuksella elämisellä. Tämä järkytti kovasti, sillä oma käsitykseni itämaisista uskonnoista on ollut hyvin erilainen kuin läntisistä. Mutta onneksi omia käsityksiä voi uudelleen järjestää, aina uuden tiedon valossa.

Mutta mitä jos Jeesus onkin sisällämme tuikkiva valo? Oman korkeimman tietoisuutemme ääni? Mitä jos Jumalaa ei olekaan meidän ihmisten itsemme ulkopuolella, vaan se on meissä. Me olemme Jumala. Jumala on kaikessa elävässä, ja kuolleessa. Jumala on jotain muuta kuin mielikuva partaisesta, pitkätukkaisesta valkoisesta miehestä kurkkimassa pilven raosta alamaisiaan. Ja Jeesus. Mitä jos me olemme myös Jeesus, Jumalan poika. Eli oman jumaluutemme ilmenemismuoto? Näkyvä osa meidän omaa jumaluuttamme. En tiedä, mutta tämä teoria resonoi itselle huomattavasti enemmän, kuin pilven reunalta määräilevä valkoihoinen mies.

Rehellisyyden nimissä tämä teksti on syntynyt vihasta käsin. Se on syntynyt vihasta niitä aikoja kohtaan, kun ihminen alkoi tehdä suuressa mittakaavassa vääryyttä lajitoveriaan kohtaan. Se on syntynyt vihasta alistamista ja ihmisen vapauden riistoa kohtaan. Se on syntynyt vihasta suvaitsemattomuutta, lyhytnäköisyyttä ja tyhmyyttä kohtaan. Se on syntynyt vihasta viattomia kohtaan aiheutetusta mustamaalaamisesta. Se on syntynyt vihasta ihmisyyttä kohtaan.

Mutta viha ei aina ole huono eikä ainakaan väärä tunne. Viha voi olla suuri opettaja, mikäli sen opit on valmis ottamaan vastaan. Mikäli on valmis kohtaamaan vihan itsessään. On tärkeä oppia tunnistamaan viha, selvittää sen alkuperä ja tuntea se. Antaa itselleen luvan olla vihainen, tuntea, jopa toimia vihasta käsin, jos sen osaa tehdä tietoisesti ja oikealla tavalla vihaa kanavoiden. Jouluvihani laantuu jossain kohtaa. Tiedän sen. Ja ehkä lapsuuden jouluperinteetkin tulevat vielä joskus takaisin elämääni. Mutta sitä ennen minun täytyy saada tuntea vihaa sitä juhlaa kohtaan, joka on erotettu meidän pohjolan ihmisten luonnosta. Vihaa niitä kristittyjä kohtaan, jotka oikeuttavat itseään Jumalansa kautta, jotka sokeasti uskovat sen sanoman, kyseenalaistamatta sitä, ja tutkimatta omaa historiaansa yhtään syvemmin. Vastaukset löytyy aina sisimmästä, ei itsen ulkopuolelta.

Meinasin pyydellä lopuksi anteeksi sitä, jos loukkasin tällä kirjoituksellani jotain. Mutta en pyytele anteeksi sitä mitä tunnen ja koen. Silläkin uhalla, että siitä joku toinen voi suuttua, sillä jokainen on vastuussa omista tunteistaan. Niin minäkin olen vastuussa omasta vihastani enkä anna sen roihuta valtoimenaan ja polttaa kaikkia siltoja ympäriltään. Mutta annan sen roihuta ja polttaa ne asiat ympäriltäni, jotka perustuvat valheeseen ja vääryyteen. Annan oman vihantunteeni paljastaa kaiken sen minkä on tultava näkyväksi. Siitäkin huolimatta, että tunnen vihaa joulua kohtaan. Ehkä ensi jouluna pystyn taas rakastamaan joulua jouluna, kuten ennenkin. Mutta tämä joulu on vihan joulu, se saa roihuta rauhassa ja rakkaudessa minussa itsessäni. Sillä vihan jälkeen tulee rauha. Kun se palaa loppuun, jäljelle jää hiljaisuudessa kytevä maa, jota tuhka ravitsee ja josta syntyy uusi elämä. Uusi alku.

En toivota lukijalle hyvää joulua, vaan toivon jokaiselle rauhaa. Sisäistä rauhaa. Rohkeutta tarkastella asioita rehellisyydestä käsin. Toivon luottamusta ja uskoa maailmankaikkeuteen, siihen voimaan, joka ohjaa koko tätä rakennelmaa, minua ja sinua elämässä eteenpäin. Toivon kaikille armoa ja anteeksiantoa itseä ja muita kohtaan. Toivon rakkautta itseä ja toisia kohtaan. Toivon lohtua, valonpilkahduksia jokaiseen sydämeen. Toivon rauhaa, ja rakkautta, valoa ja iloa. Kiitos, kiitos, kiitos!